“Seitsemäntoista vuotta. Milloinkaan ihminen ei ole yhtä viisas eikä milloinkaan yhtä tyhmä.
Eikä ihminen milloinkaan vanhene. Olen ajatellut usein, että minussa on niin paljon seitsentoistavuotiasta, vaikka olen jo liki viidenkymmenen. Yhtä viisas ja yhtä tyhmä. Yhtä varma ja yhtä epävarma. Yhtä ylpeä ja yhtä arka.”
Seitsemäntoista lähtee liikkeelle varsin dramaattisesti: Jonatan on joutunut teho-osastolle ja hänen taskussaan on lappu, jossa on isän puhelinnumero. Isä ei ole nähnyt poikaansa pitkään aikaan ja nyt hän joutuu istumaan sairaalassa poikansa sängyn vieressä.
Koko elämä on läsnä : isä käy läpi niin omaa kuin poikansa lapsuutta ja kertoo pojalleen, millainen hän itse oli seitsemäntoistavuotiaana. Ja mistä johtuu ettei hän ole nähnyt poikaansa yhteentoista vuoteen?