Valmiiseen, vauraaseen maailmaan syntynyt nykyaikalainen saattaa tuntea täydellistä vieraantumista aidoista kokemuksista ja samanaikaisesti epämääräistä mutta aitoa syyllisyyttä oman elintasonsa kustannuksista. Kun kaikki on annettu jo asuntomessualueen katalogissa, voi helposti jäädä asuttamaan omaa henkistä keittiösaarekettaan. Miten löytää paratiisinomaiseen utopiaan myös kielessä – minkä ironian mättäiden alla piilee välitön, intiimi yhteys toiseen ihmiseen ja siten myös itseen, omiin arpiin? Miten pitkään vastuuta voi siirtää toiselle, muille ja edelleen itselle?
Miia Toivion Sukupuutot liikkuu yleisestä yksityiseen ja takaisin hämmästyttävällä taidolla. Sen puhujat liukuvat useilla posthumanistisesti kiertyneillä akseleilla: inhimillisen ja epäinhimillisen, orgaanisen ja epäorgaanisen, tunteellisuuden ja tunteettomuuden risteyskohdissa saattaa välittyä se, miten silkka hyvinvointimme tekee meidät vieraiksi ja etäännyttää meidät historiastamme.